About

Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauva-aika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauva-aika. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. heinäkuuta 2015

Kuinka tärkeää on isin ja äidin yhteinen aika?

Näin yhden lapsen tuoreena äitinä sanoisin ettei se oikeastaan ole kovin tärkeää minulle. Elän varmaankin vielä siinä vaalenpunaisessa vauvavuoden kuplassa ja tunnen että ainakin tällä hetkellä pidän pientä tyttöäni maailmani napana. En juurikaan kaipaa elämääni mieheni kanssa kaksin (paitsi ohimenevän hetken silloin kun Känkkäränkkä on ollut koko päivän kylässä, huoh). Tunsin jo silloin että elämästämme puuttuu jotakin ja nyt perheemme on kokonainen. Isimiehestä kun en oikein ota selvää kaipaako hän joskus aikaamme kaksin...tai ehkä ihan jopa yksin? ;)

Nykyisin kun rauhallista aikaa jää esimerkiksi illalla muutama tunti sen jälkeen kun Nuppu on laitettu unille otamme usein molemmat omaa aikaa ja käytämme sen niinkuin tunnemme itse parhaaksi. Näin saamme ladattua akkuja taas seuraavaan päivään :) En siis oikeastaan kaipaa kahden keskisiä viikonloppuja tai matkoja tai mitään sellaista (tosin meillä yhteisiä vuosia ennen lasta oli 6 ). Olemme tainneet tämän melkein 10 kk aikana käydä ilman Nuppua kahdestaan kerran syömässä ja kerran elokuvissa. Jotenkin kuvittelin silloin että se tuntuisi jotenkin tosi hyvältä olla kahdestaan jne. No ehkä, mutta ei sitten kuitenkaan? Ihan kuin jotain puuttuisi. (Oonkohan liian kiintyny meidän kultaan?). Enemmänkin olen iloinen niistä hetkistä kun olemme koko perhe yhtä aikaa pöydän ääressä tai leikkikentällä hiekkalaatikolla tekemässä hiekkakakkuja tai mitä vaan mitä tehdään koko konkka ronkka :)

En nyt kuitenkaan tarkoita ettenkö ymmärtäisi niitä pariskuntia jotka ottavat kahden keskistä aikaa ja käyvät elokuvussa tai illanvietoissa. En pidä sitä mitenkään huonona ajatuksena, vaan erittäin hyvänä jos se on tapa jolla arki maistuu taas hieman paremmalta. Ja ehkä jos lapsia on vieläpä useampia ja oma aika on jo muutenkin kortilla :)

 Silloin tällöin tulee itselle niitä hetkiä kun kaipaa ihka omaa aikaa joko yksin tai kavereiden kanssa. Niitäkin hetkiä on mulla hyvin vähän ja nekin on suhteellisen helppoa järjestää kun meitä vanhempia on kuitenkin kaksi tässä perheessä.  Olen sinällään hyvin onnekas.

Ehkä tulen tulevaisuudessa kaipaamaan pariskunta aikaa tai sitten en. Se jää nähtäväksi :)

Tuntuuko teistä että tarvitsette aikaa pariskuntana? Jos niin onko sitä vaikeaa järjestää? :)

-Ninni-

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Tämän kaiken jälkeen vielä toinen lapsi?

Lapsien lukumäärästä ja toiveista sen suhteen olemme mieheni kanssa olleet aika samoilla linjoilla. Kaksi tuntui ainakin ennen Nupun syntymää sopivalta ajatukselta, mutta ainakin minulla oli ajatus siitä, että sitten ensimmäisen kohdalla sen tietää. Ensimmäinen lapsi on toki aina se esikoinen, jonka kanssa kaikki on uutta ja jonka kohdalla kokeillaan, tehdään muutoksia, poikkeuksia ja tarrataan tiukasti hyväksi todettuun tekniikkaan.

Meidän kohdalla alku oli todella rankka. Näin jälkikäteen ajateltuna ainakin tuntuu etten muista paljoakaan niitä ihania hetkiä vaan enemmänkin vain kaikkea ikävää. Imettäminen ei lähtenyt käyntiin, vauva ei saanut otetta eikä osannut imeä. Vauvan piteleminen tai saaminen oikeaan asentoon imettämistä varten oli todella hankalaa ja luonnotonta. Maito ei noussut ja vauva itki nälkäänsä. Tuttipullo ja korvikemaito, halleluja!! Meidän typylle ei riittänytkään mikään 20ml maitoa alkuunsakaan vaan tämä veti 50ml ja yli kerrallaan parin tunnin välein. Minä pelkäsin etteivät päästä meitä kotiin ennen kuin imettäminen onnistuu, joten annoin periksi korvikkeelle. Olin itse ollut jo 5 päivää sairaalassa ennen kuin N edes syntyi ja tänä aikana meillä oli vaihtunut koti. Silloin tuntui että halusin vain viedä vauvan uuteen kotiin ja päästä aloittamaan perhe-elämän. En olisi viihtynyt sairaalassa enää päivääkään ilman todella hyvää syytä. Mieli oli siis  hieman maassa, vaikka olin vauvasta ikionnellinen :)

Kotiin tulosta ja ekoista päivistä en totta puhuen muista paljakaan. En muista tarkalleen milloin itkut alkoivat, vai oliko niitä ihan alusta asti, mutta muistamme varmaan pitkän aikaa kuinka klo 18 jälkeen ei tiennyt milloin suloisesta vauvasta kuoriutuu huutava rääpäle. Vauva itki usein 3-4 tuntia illassa. Joskus hän torkahti hetkeksi, mutta huuto jatkui vain uudestaan. Se oli todella raskasta aikaa! Se tunne kun et voi auttaa mitenkään! Kokeilimme antaa maitoa, keinuttelimme, työntelimme vaunuissa, kantelimme sylissä, lauloimme, jne. Mikään ei vaan auttanut. Ainut mikä tuntui helpottavan loppujen lopuksi nukahtamista, oli syli ja kantaminen ympäri asuntoa. Käsivarret kipeinä kävelimme pitkin pimeää asuntoa makuuhuoneesta olohuoneeseen sieltä ympäri keittiöön ja eteisen kautta makkariin. Sama toisinpäin. Aivan rättiväsyneinä koko perhe. Koirat mukaan lukien :D
Jännä sinällään että neiti on kuitenkin aina nukkunut hyvät yöunet ;P Ehkäpä nuo ilta itkut väsyttivät murun ja sieltä on peräisin hyvä unirytmi?

Itkuja kesti 2,5 kk. Itkettiin iltaisin ja osa päivistäkin oli todella itkuisia. Käytin tyttöä jo lääkärissäkin, mutta eihän minua otettu tosissaan sillä olin ollut äiti vasta hetken ja vauvat vaan itkee. Ymmärsin sen kyllä, mutta olin aivan rättiväsynyt ja lääkäriin lähteminen oli ollut suuren kynnyksen takana. Jouduin puremaan hammasta etten olisi purskahtanut itkuun jo ennen autoon pääsyä.

Kokeilimme antaa monia eri korvikkeita. Mikään ei tuntunut auttavan ja neuvolatädin ohjeena oli yrittää jaksaa, sillä koliikkiahan tämä todennäköisesti olisi ja loppuisi kuin seinään viimeistään 3kk iässä. Onneksi loppuivat sanon minä!!! Totta kai pienen lapsen kanssa tulee jatkuvasti vastaan uusia haasteita ja unettomia öitä, mutta kyllä tuo alku oli sellainen, että veikkaan ettemme ihan pienestä säiky!!

Joten pitkän kaavan mukaan vastaus otsikon kysymykseen: En ole ollenkaan varma jaksaisinko toista samanmoista vauva aikaa, ainakaan ihan heti. En kuitenkaan sano "ei koskaan".

Millaisia vastoinkäymisiä teillä oli vauva aikana?
Entä onko sisarusten vauva-ajoilla ollut suuria eroja?

- Ninni -